Vuonna 1996 pieni virkistyskalastukseen vihkiytynyt kaveriporukka perusti Härkälän kalastusseuran. Perustajat olivat lähtöisin Somerolta Härkälän kylästä. Sittemmin osa perustajista jättäytyi pois, mutta seuraan liittyi kavereitten kavereita ja sukulaisia ja tällä hetkellä kalastusseurassa on enemmän tai vähemmän aktiivisia jäseniä kai viitisenkymmentä. Minä olen yksi näistä. Alusta lähtien seuraan on kuulunut jotakuinkin samanikäisiä miehiä ja näitten poikia. Väkeä on ainakin Somerolta, Salosta, Helsingistä, Espoosta, Porvoosta, Forssasta, Turusta ja Lahdesta. Miehet ovat harmaantuneet ja pojista on tullut miehiä. Pian kai tulee mukaan pojanpoikiakin. Toivottavasti tyttäriäkin joskus.

Seuran toimintaan kuuluu vuosittain kaksi huippuhetkeä: Tallinnan laivalla keväisin pidettävä vuosikokous ja jäsenten välinen kuhanuistelukilpailu ”Kuha-Cup” elokuussa Painiolla. Muutenkin kalastetaan kesät talvet, mutta pienemmällä porukalla eikä seuran nimissä.

Vuosikokouksessa valitaan seuralle puheenjohtaja ja sihteeri ja joskus on intouduttu valitsemaan myös toimikuntia edistämään jotain tiettyä asiaa. Poikkeuksetta toimikuntien työskentely on ollut tuloksetonta ja into kulloisenkin asian edistämiseen on sammunut saman tien kokouksen päätyttyä. Kokouksessa päätetään myös jäsenmaksut, kuha-kupin ajankohta ja mahdolliset sääntömuutokset. Kunniamainintoja jaellaan. Juodaan maljoja. Kinastellaan ja äänestellään. Kiihdytäänkin joskus. Kokouksen jälkeen perehdytään laivamatkailuun ja perillä Tallinnassa kaupungin kirkkoihin ja kulttuurinähtävyyksiin. Niin jotkut kotonaan vaimolle väittävät. Pahempaakin pajunköyttä syötetään. Vanhimmat meistä muka vetäydymme kokouksen jälkeen hytteihimme lepäilemään ja availemaan eväsleipäkääreitä. Syötyään ja juotuaan termoksesta kotona keitetyt kahvit tunnollisimmat kirjoittavat kokousmuistiinpanot puhtaaksi ja paneutuvat levolle herätäkseen aamulla virkeinä Tallinnan kulttuurikierrokselle. Jos totta puhutaan, laiva keinuu usein vielä monta päivää matkan jälkeen. Järjestöelämä on rankkaa.

Kuha-Cupin säännöt ovat vaihdelleet, mutta nykyisin voittaa suurimman kuhan saanut. Punnittavaksi saa tuoda vain vähintään 45-senttisiä kuhia. Voittaja saa vuodeksi kiertopalkinnon, Iso-Valkeen rannasta löydetyn vanhan airon ja nimensä sen lapaan. Palkintojenjaossa soitetaan cd:ltä DDR:n kansallislaulu. Sitä kuunnellessa muistuvat mieleen palkintojenjakoseremoniat 1970- ja 80- luvun olympialaisissa ja maailman- ja Euroopan mestaruuskilpailuissa. Varttuneempi lukija muistaa TV-selostajan alustuksen: ”Saksan demokraattisen tasavallan Helmuut Haase toi maalleen näiden kisojen kaksikymmentäkolmannen  kultamitalin. Hopeakorokkeelle nousee maanmies Wolfgang Shmiit ja pronssia saa niinikään Saksan demokraattisen tasavallan Gyntter Yllrih”. Tuohon aikaan kyseistä hymniä sai kuulla kyllästymiseen asti, mutta kerran vuodessa kuunnellessa iskee sieluun kaiho ja on puristettava kädet nyrkkiin, jotta ei pääsisi parku.

Tänä vuonna Kuha-Cup pidettiin 17.8. Voiton vei hallitseva puheenjohtaja 1,5 kilon kuhallaan. Sää oli tuulinen, päivä pilvinen ja satoikin vähän. Kalantulo oli heikkoa.

Timo Klemelä

 

"Kuha-Cupin osallistujajoukko vuonna 2008"

 

Mato-onginta tavallisella pintaongella on usein sitä, että pikkukalat käyvät näykkimässä matoa kohon pomppiessa ja kala joko tarttuu tai se saa koko madon niellyksi. Pohjaonginta on ihan muuta. Siimassa oleva lyijypaino lasketaan pohjaan saakka ja painoon kiinnitetyn tapsin päähän solmittuun koukkuun kala iskee yleensä kerralla ilman maistiaisrituaaleja ja muita esileikkejä. Vaikka pientäkin kalaa tulee, pohjaongella saa kokemusteni mukaan useimmiten isompia ahvenia kuin pintaongella.

Helpointa olisi tehdä pohjaonki tavallisesta nykyaikaisesta pilkkiongesta, jossa siima on kelalla. Hömppänostalgikkona halusin tehdä pohjaongen perinteisellä tavalla tekemällä vavan katajasta. Erkki Levannon ja Yrjö Ylänteen vuonna 1948 painetussa Kalamiehen käsikirjassa neuvotaan tekemään pohjaonki eli syväonki näin: ”Vapa tehdään tavallisesti katajasta, johon jätetään pari oksantynkää, jotka taivutetaan sopivan käyriksi ja liekillä kuumentamalla saadaan tähän asentoon jäämään. Siimana käytettiin ennen jouhista kierrettyä tai punottua siimaa, mutta nykyään yleensä ohutta damylia tai nylonia. Siiman päässä on raskas lyijypaino, joka toimii samalla luotauslaitteena ja lyijyn alapuolella peruke koukkuineen.”

Itse tein omat pohjaongintavapani 1990-luvun lopussa isäni oppien mukaisesti. Isäni oppimestarina oli puolestaan 1960- luvun naapurimme, eläkkeellä ollut konemestari Arboreliuksen Valle.

Arboreliuksen Vallea sanottiin Poro-papaksi  -  en tiedä miksi. Asuessani 5-11 vuoden ikäisenä silloisessa kotitalossamme Viitasaaren Isolla-Aholla Valle asui vaimonsa Martan kanssa maantien toisella puolella pienehkössä mökissä metsikön suojassa. Arboreliukset olivat vaatimattomasti eläviä vanhuksia, jotka kasvattivat puutarhassaan narsisseja. Kyläläiset kävivät niitä keväisin ostamassa. Kaksi siskoani ja minä kävimme vuoron perään Hakkarilan alakansakoulun ja äitimme pakotti meidät viemään Arboreliuksilta hankitun narsissikimpun opettajallemme koulun kevätjuhlaan.

Valle-setä, kuten humanistiäitimme neuvoi meitä Vallea kutsumaan, oli aina jotenkin äreä ja useimmat kylän lapset pelkäsivät häntä. Tiesin hänen olevan oikeasti luonnonystävä, joka karjahteli verannaltaan nähdessään koltiaisten kiipeämässä puuhun ja hävittävän räkätinpesiä. Pidin Poro-papan käytöstä oikeutettuna, sillä en itsekään ymmärtänyt räkättivihaa, vaikka yleinen hyväksyntä räkätin poikasten tuhoamisella tuohon aikaan olikin. Martta-täti puolestaan oli lempeä kaikille ja huuteli verannan edustalla oraville pähkinäpussi kourassaan: ”Kurre, kurre, kurree…” Oravat juoksivat usein sisälle asti.

Isäni kanssa vierailin silloin tällöin Arboreliusten keittiössä ja istuin hellan vieressä puulaatikon päällä. Miehet polttivat pöydän ääressä piippujaan, imeskelivät väkeviä pastilleja ja puhuivat politiikkaa. Metsämökin keittiössä harjoitettu ulkopolitiikka poikkesi huomattavasti maan virallisesta linjasta. Opin, että Kekkonen on ryssän perseennuolija ja Saimaan kanava oli yksi Kekkosen järjettömimmistä aikaansaannoksista.  Isäni enimmäkseen myötäili tulisieluista keittiöfilosofia, mutta arvatenkin suojellakseen nuoria korviani Martta joskus uskaltautui elämäntoveriaan torumaan. ”Ossää hiljaa.  Ei ämmät politiikasta mitään ymmärrä”, murahti Valle vastaukseksi.  Muistan tuolloin ajatelleeni, että ei Valle-setä Martta-tädille kovin kauniisti sanonut. Äitini oli kylvänyt minuun feministinsiemenen, mutta siitä en ole varma, kasvoiko siitä sirkkataimea kummempaa.

Isäni kävi Vallen kanssa Keiteleellä pohjaongella ja minäkin muistan olleeni joskus mukana. Jälkeenpäin isäni muisteli Vallen olleen kalastuksen suhteen äärimmäisen taikauskoinen ja naisviha nousi siinäkin pintaan. Kalaonni meni, jos nainen tai Vallen sanoin ”akka” tai” ämmä” tuli kalalle mentäessä vastaan. Kerran aamukalalle mentäessä Rossin Iita oli pyöräillyt vastaan huomenet lausahtaen, mutta Valle oli murahdellut: ”Pitikös ton ämmänkin tulla tossa vastaan.” Isäni naureskeli, että sillä reissulla he saivat ahvenia enemmän kuin koskaan.   

Kun Painiolla puran katajavavasta oksantynkien väliin kiedottua siimaa ja pujotan madon koukkuun ja alan nykyttää pohjassa olevaa painoa ylös ja alas, tulee ennemmin tai myöhemmin mieleen oma isäni, humanistiäitini,  Arboreliuksen Valle ja vaimonsa Martta. Katajainen pohjaonki on antenni ja aikakone menneeseen aikaan.

Timo Klemelä

 

Tytär tuli Somerolle juhannuksen viettoon. Tapansa mukaan se kierteli talon nurkat ja pelasti heinänkorteen hyönteiset, jotka sätkivät vesisaaveissa rännien alla. Laski ne maahan ja kyykki vieressä valvoen niitten kuivattelua ja lentoonlähtöä. Luonnonsuojelija.

Aattona houkuttelin tyttären ongelle Painiolle. Matkalla oli sattua katastrofi. Ajoimme jonossa ja Paratiisi-kioskin kohdalla näin oudon vilahduksen jonkun kadotessa tienvarsiheinikkoon edessämme ajavan auton editse. Sitten jo huomasinkin pienehkön mäyrän tien vasemmalla puolella ja ymmärsin, että tuo vilahdus oli ollut sen lajitoveri. Velipoika tai siskolikka. Toinenkin mäyrä lähti juoksemaan tien yli. Painoin jarrua. Käänsin rattia vasemmalle väistääkseni. En halunnut tehdä eläimestä raatoa luonnonsuojelijatyttären istuessa vieressä. Enkä muutenkaan. Mäyrät on mukavia. Pelkäsin pahinta, mutta en kuullut tömähdystä. Sivupeilistä näin mäyrän pyörähtävän ja sitten se kipitti heinikkoon. Ei näyttänyt tulevalta kainalosauva- tai pyörätuolimäyrältä. Tulkitsimme tyttären kanssa mäyrän selvinneen vain henkisin vaurioin.

Luonnonsuojelullakin on rajansa ja Painiojärven tutulla karikolla alkoi tappamisen meininki. Virittelin molemmille pohjaonget ja sähläsin omani kanssa. Heti alussa jäi koukku ja paino tiukasti pohjakivien väliin ja oli pakko katkaista siima. Kiinnitin siimaan uuden painon ja koukun ja melkein heti sama toistui. Tytär sen sijaan veteli veneeseen ahvenia, isojakin. Irrotteli ne itse koukusta ja näytettyäni mallia työnsi sormen kalan suuhun ja nykäisi niskat nurin.  Kelpo vaimon siitä joku hyvä mies saisi. Joku hyvä kalamies. On oikein mukavaa kalaseuraa. Pienen ahvenen tarttuessa koukkuun heräsi tyttäressä taas äidinvaisto ja luonnonsuojelija. –Oi oi oi, se uikutti, vapautti kalan varovasti ja palautti veteen.

Sää suosi ja juhannusaaton vesiliikenne oli vilkkaimmillaan. Soutuveneitä, verkonlaskijoita, moottoroituja uisteluveneitä ja kumivenekin. Kerroin, kuinka sukulaisperheellä oli 60-luvulla ollut mökki Valajärvellä, jossain Tervakoskella päin. Huviloiksi mökkejä siihen aikaan sanottiin. Serkut olivat saaneet vesileikkeihinsä traktorin takapyörän sisäkumin. Ilmalla täytettynä se vastasi hyvinkin kumivenettä, jonka päällä loikoiltiin ja jonka päältä hypittiin.

 –Saimmehan mekin sitten uimarenkaaksi kuorma-auton sisäkumin, sanoin ja jonkinasteinen katkeruus hiipi jostain rintalastan alle. Aloin tyttärelle uskoutua. Miksi ei voitu mekin traktorin takarenkaan sisäkumia saada. En minä saanut rattikelkkaakaan, vaikka halusin. Mahakelkan vain. Ja kun pyysin jalkapalloa, sain lentopallon. Volley ball, siinä luki. Potkin minä sitä silti. Ensimmäinen polkupyörä oli niin iso, että uskalsin opetella ajamaan sillä, kun olin jo kansakoulussa. Luistimissa oli niin paljon kasvunvaraa, etten minä koskaan kunnolla luistelemaan oppinut. Isän syytä kaikki. Miksi en saanut sille tätäkään sanotuksi, ennen kuin oli jo myöhäistä. –Sano sinä minulle ajoissa, jos minä olen jotenkin typerästi tehnyt tai olen muuten kusipää, lopetin vuodatukseni tyttären nauraessa. Pisamoita näkyi ilmestyneen sen nenänvarteen.

Timo Klemelä

Kuva: Harrin hauki

Vene käännettiin pohja maata vasten ja siirrettiin rannemmaksi. Asennettiin paikoilleen kaikki mitä veneeseen ja uistelureissuun kuuluu ja moottori viimeiseksi. Moottori on japanilaista teknologiaa ja pieneen tilaan on saatu mahtumaan kahden hevosen voimat. Kaadoin kanisterista moottoriin ysikasia. Bensatankki vetää normaalin maitotölkillisen verran ja sillä ajelee tyynessä säässä hidasta uisteluvauhtia 4-5 tuntia. Soutaminen ja purjehtiminen olisi ekologisempaa, mutta en minä nykyiselläkään kalustolla itseäni johtavana ekokatastrofin aiheuttajana pidä.

Moottori käynnistyi kolmannella vetäisyllä. Se oli talvehtinut hyvin liiterissä sahapukkiin ruuvattuna ja säkkikangas peittonaan ja nyt se puhkui intoa päästessään taas vatkaamaan järvivettä ja nielemään merimaileja.

Katselin uistinpakkini lokerikkoja hieman ymmälläni. Talven jälkeen piti tutustua pakin sisältöön uudestaan. Muistella, mikä olikaan se vieheitten viehe, joka ansaitsee ykkösketjun sentterin paikan tässä vaiheessa kautta. Päätin tarjota alkukauden kuhille pientä punakeltaista Jesseä ja siniselkäisen Merimetson otin pakista valmiiksi ja panin sen veneen reunalle verryttelemään. Siinä olisi sentteri kakkosylivoimaan.

Kalatoverini kanssa kiersimme kaksi tuntia Painion ulappaa ja rantoja. Ylitimme ”Veikonselän” ja ohitimme ”Harrin haukipaikan”. Nimet eivät lue kartoissa, mutta rekisteröimättömän kalastusseuramme jäsenille paikat ovat tutut. Eräänä kesänä jo edesmenneellä Veikolla oli tapana ylittää järvenselkä tietystä kohdasta ja lähellä rantaa käännöstä tehtäessä iski kuha lähes poikkeuksetta ruskeaselkäiseen syvänne- Rapalaan. Samalla kun kyseinen paikka nimettiin Veikonseläksi alettiin kyseistä viehettä kutsua ”Veikkospesiaaliksi”. Ja sanomattakin on selvää, että samanlainen vaappu löytyi hetken päästä muittenkin kokoelmista ja Veikonselällä nähtiin kääntyilevän enemmänkin veneitä.

Harrin haukipaikka on lähellä Palikaista. Harri väitti uistimen jääneen pohjaan ja käänsin veneen ajaakseni takaisin. –Täällä onkin kala, kuului kohta. Ei tarvinnut kaverin ranne maitohapoilla kelata, kun saatiin iso hauki veneen vierelle konevoimin. Harri ei ole haukimiehiä ja hauen köllötellessä haavausetäisyydellä hän pyysi irrottamaan koukut hauen leuoista ja päästämään kalan menemään. –Ei helkkarissa, ajattelin ja uitin kalan haaviin. Haavi ei ollut parasta mahdollista laatua ja ontto alumiinivarsi taittui ja napsahti poikki. Se oli yli kymmenen kilon hauki. Harva saa sellaista koskaan. Kyllähän Harri sillä sitten elvistelikin, kuten asiaan kuuluu. Kalakaveruus on kuitenkin velvoittanut minua muistuttamaan tuosta pohjatärpistä ja pienestä hauentumpista, joka olisi pitänyt päästää vapaaksi ennen punnitusta.

Paikkojen yhdistyminen ihmisiin ja tapahtumiin on kai luonnollinen ilmiönsä ja kalastusseurassa mitä, missä, milloin - viestintä toimii tehokkaasti. Veikonselällä muistellaan usein Veikkoa ja Harrin haukipaikassa Harrin kymppikiloista. On myös omia henkilökohtaisia suuria ja merkityksettömiä muistoja ja mielikuvia, jotka liittyvät johonkin paikkaan ja muistuvat mieleen taas jälkeenpäin. ”Tässä kohdassa poika sai ensimmäisen kuhansa.” ”Tässä kohdassa kaveri kiskaisi tongeilla peukalooni tarttuneen koukun.” ”Tässä kohdassa siskolta tuli viesti, että Hilppa-kissa oli saanut pentuja.”  ”Tässä kohdassa juttelimme Matti Nykäsestä ja samalla huomasin taivaalla ilmalennossa olevaa mäkihyppääjää muistuttavan pilven.”  Kesän 2013 ensimmäinen uistelureissu ei antanut kalaa, mutta vasta tulevaisuudessa tiedän retken todellisen merkityksen. Sen jäikö muistoja ja mille kohdalle.

Timo Klemelä

 

 

Paimionjoesta puhuttaessa ihmisille tulee yleensä ensimmäiseksi mieleen savisamea, laajoja peltoaukeita halkova, tasaisesti virtaava suuri joki. Suuri virta syntyy kuitenkin pienistä puroista ja noroista, jotka eripuolilta valuma-aluetta keräävät vesiä Paimionjoen pääuomaan.

Vesistön pienet purot ja muut sivu-uomat jäävät usein liian vähälle huomiolle, vaikka ne ovat usein vesistölle hyvin merkittäviä.  Sivu-uomat ja pienet purot ovat usein hyvin monimuotoisia elinympäristöjä useille eri lajeille ja toimivat muun muassa tärkeinä kalojen lisääntymisalueina. Myös veden laatu voi olla usein parempi vesistön sivu-uomissa.

Kevät vaihtuu hiljalleen kesäksi ja ensimmäiset paahtavat hellepäivät ajoivat jo allekirjoittaneen hellettä pakoon puronotkoihin. Ohessa muutama kuva Paimionjoen sivujokeen Vähäjokeen laskevasta Karhunojasta. Suosittelen tutustumaan Paimionjoen pääuoman lisäksi sivujokiin ja puroihin!

Janne Tolonen