kev%C3%A4t13-022-normal.jpg

Tiesinhän minä, ettei vesillelaskun aika vielä ollut. Painio oli jäässä, mutta kävin kuitenkin tervehtimässä ystäväperheen mökkirannassa kumollaan talvehtivaa soutuvenettäni. Muistelin siinä samalla viime syksyn viimeistä kalareissuani Painiolla ja veneeni saattamista talvilepoon.

Veneeni oli tuolloin samassa rannassa jyrkkään rantatörmään viriteltyjen vanhojen pylväitten päällä tervaleppään ketjulla kytkettynä. Syksyn ollessa jo pitkällä olin päättänyt vielä kerran käydä karikolla pohjaongella ja uistellakin vähän. Kiinnitin veneeseen perämoottorin ja lastasin sen onkivavoilla, virvelillä, uistinpakilla, bensakanisterilla ja eväsrepulla. Irrotin ketjun ja aloin muka työnnellä venettä vettä kohti. Ei sitä työnnellä tarvinnut. Liukkaat pylväät, jyrkkä rantatörmä ja löysä ote johtivat veneen liukumiseen vauhdilla alas ja saman tien se kellui ilman kuljettajaansa kahdenkymmenen metrin päässä.

Katselin tyynessä vedessä hiljaa heilahtelevaa yksinäistä venhoani kaihoisasti.  Päätin olla kahlaamatta tai uimatta veneen luokse kylmässä vedessä ja tarkkailin sen mahdollista liikkumista johonkin suuntaan. Harmikseni se ei näyttänyt lipuvan ainakaan rantaa kohti.

Muistin muutaman sadan metrin päässä olevan lammaslaitumen ja siellä kumollaan olevan pienen jollan, jota on kai käytetty juoma-altaana.  Jollan sai helposti vedetyksi laidunrantaan ja lähistöltä löytämälläni laudanpätkällä aloin meloskella itseäni sadan metrin päähän venettä kohti. Olin jollan pohjalla polvillani ja aluksi melomiseni pyöritti jollaa paikallaan, eikä kulku edennyt. Oikean melontatyylin löydyttyä pääsin kuin pääsinkin karkulaisen luokse ja kiepautin itseni veneeseen.

Palautettuani lampaitten juoma-altaan laitumelle siirryin itse asiaan. Vetäisin tehosekoittimen käyntiin ja siirryin karikolle. Ankkuroin ja viritin pohjaonkeni, mutta kala ei syönyt. Alkoi tuulla idästä. Onneksi vasta nyt, eikä veneeni ajellessa, sillä meloskelu kiikkerällä jollalla ja laudanpätkällä kilpaa tuulen mukana ajelehtivan veneen perässä olisi päättynyt vasta järven läntisimmässä pohjukassa.

Onkiminen ilman tärppejä ei kalastajaa pitkään koukuta. Nostin ankkurin ja vaihdoin pohjaongen virveliin. Uistelin Holmansaaren ympäri. Tuuli yltyi, alkoi sataa. Kala ei uistimeenkaan iskenyt. Taas tuli jo moneen kertaan koettu tunne: Mitä minä täällä teen, miksi edes tänne tulin.

Vedin veneen talvehtimaan kauas rantaviivasta ja käänsin kumolleen. Airot ja tuhtojen lautarakennelmat sijoitin veneen alle.  Kopsautin venettä kämmenellä pohjaan kuin kaveria olalle ja toivotin hyvät talvet, joulut ja pääsiäiset.

Kotona saunan jälkeen mietiskelin. Vene oli karannut. Kädessä kirveli haava, jonka kai sain naulaisesta laudasta. Kala ei syönyt. Olin palellut tuulessa. Sade oli kastellut. Noissa tilanteissa yleisesti ajatellaan, että paska reissu. Yllätyksekseni huomasin ajattelevani toisin. Oli voittajan olo. Tyhmyyttäni päästin veneen karkuun, mutta olin ratkaissut ongelman. En rynnännyt itsetuhoisesti veneen perään, vaan käytin aivojani. Taistelin neuvokkaasti veneeni luokse niillä vähäisillä välineillä, jotka käytössä oli. Olin sankari. Olin James Bond.     

Toki siinä mietiskellessäni tajusin, että James Bondia vastassa kiinni melotussa veneessä olisi ollut Bond-tyttö antavassa dekolteessa ja kuiva Martini kädessä. Ja siinä he olisivat suudelleet ja kelluskelleet viimeisiin lopputeksteihin saakka.

Klemelä, Timo Klemelä