lumpeenkukka1-normal.jpg

Tytär tuli Somerolle juhannuksen viettoon. Tapansa mukaan se kierteli talon nurkat ja pelasti heinänkorteen hyönteiset, jotka sätkivät vesisaaveissa rännien alla. Laski ne maahan ja kyykki vieressä valvoen niitten kuivattelua ja lentoonlähtöä. Luonnonsuojelija.

Aattona houkuttelin tyttären ongelle Painiolle. Matkalla oli sattua katastrofi. Ajoimme jonossa ja Paratiisi-kioskin kohdalla näin oudon vilahduksen jonkun kadotessa tienvarsiheinikkoon edessämme ajavan auton editse. Sitten jo huomasinkin pienehkön mäyrän tien vasemmalla puolella ja ymmärsin, että tuo vilahdus oli ollut sen lajitoveri. Velipoika tai siskolikka. Toinenkin mäyrä lähti juoksemaan tien yli. Painoin jarrua. Käänsin rattia vasemmalle väistääkseni. En halunnut tehdä eläimestä raatoa luonnonsuojelijatyttären istuessa vieressä. Enkä muutenkaan. Mäyrät on mukavia. Pelkäsin pahinta, mutta en kuullut tömähdystä. Sivupeilistä näin mäyrän pyörähtävän ja sitten se kipitti heinikkoon. Ei näyttänyt tulevalta kainalosauva- tai pyörätuolimäyrältä. Tulkitsimme tyttären kanssa mäyrän selvinneen vain henkisin vaurioin.

Luonnonsuojelullakin on rajansa ja Painiojärven tutulla karikolla alkoi tappamisen meininki. Virittelin molemmille pohjaonget ja sähläsin omani kanssa. Heti alussa jäi koukku ja paino tiukasti pohjakivien väliin ja oli pakko katkaista siima. Kiinnitin siimaan uuden painon ja koukun ja melkein heti sama toistui. Tytär sen sijaan veteli veneeseen ahvenia, isojakin. Irrotteli ne itse koukusta ja näytettyäni mallia työnsi sormen kalan suuhun ja nykäisi niskat nurin.  Kelpo vaimon siitä joku hyvä mies saisi. Joku hyvä kalamies. On oikein mukavaa kalaseuraa. Pienen ahvenen tarttuessa koukkuun heräsi tyttäressä taas äidinvaisto ja luonnonsuojelija. –Oi oi oi, se uikutti, vapautti kalan varovasti ja palautti veteen.

Sää suosi ja juhannusaaton vesiliikenne oli vilkkaimmillaan. Soutuveneitä, verkonlaskijoita, moottoroituja uisteluveneitä ja kumivenekin. Kerroin, kuinka sukulaisperheellä oli 60-luvulla ollut mökki Valajärvellä, jossain Tervakoskella päin. Huviloiksi mökkejä siihen aikaan sanottiin. Serkut olivat saaneet vesileikkeihinsä traktorin takapyörän sisäkumin. Ilmalla täytettynä se vastasi hyvinkin kumivenettä, jonka päällä loikoiltiin ja jonka päältä hypittiin.

 –Saimmehan mekin sitten uimarenkaaksi kuorma-auton sisäkumin, sanoin ja jonkinasteinen katkeruus hiipi jostain rintalastan alle. Aloin tyttärelle uskoutua. Miksi ei voitu mekin traktorin takarenkaan sisäkumia saada. En minä saanut rattikelkkaakaan, vaikka halusin. Mahakelkan vain. Ja kun pyysin jalkapalloa, sain lentopallon. Volley ball, siinä luki. Potkin minä sitä silti. Ensimmäinen polkupyörä oli niin iso, että uskalsin opetella ajamaan sillä, kun olin jo kansakoulussa. Luistimissa oli niin paljon kasvunvaraa, etten minä koskaan kunnolla luistelemaan oppinut. Isän syytä kaikki. Miksi en saanut sille tätäkään sanotuksi, ennen kuin oli jo myöhäistä. –Sano sinä minulle ajoissa, jos minä olen jotenkin typerästi tehnyt tai olen muuten kusipää, lopetin vuodatukseni tyttären nauraessa. Pisamoita näkyi ilmestyneen sen nenänvarteen.

Timo Klemelä