Elina pyysi, että kirjoittaisin tähän blogiin aina joskus jotain Paimionjokeen liittyvää. Lupasin yrittää, vaikka varsinainen Paimionjoki on ollut minulle aina vain satunnainen tuttavuus. Jokivartta on tullut koluttua lähinnä alkukesästä yölaulaja-aikaan ja kevättalven pöllöretkillä. Aikoinaan Paimionlahdella ja sittemmin Paimionselän rannoilla olen toki viettänyt paljon aikaa.

Paimionlahdella kävin ensimmäisen kerran lähes 40 vuotta sitten palatessamme Ressun luontokerhon Tähtimön linturetkeltä Lövön kalliolta Hiittisistä. Koulujen luontokerhojen järjestämät bussimatkat hyviin lintukohteisiin kuten Porkkala, Yyteri ja Lövö olivat vielä 70-luvulla odotettuja tapahtumia, koska ne tarjosivat lähes ainoan mahdollisuuden päästä retkelle fillarinkantamaa kauemmas. Paluumatkalla oli, jos aikataulu antoi myöden ja kuskille sopi, tapana poiketa jossain tien varren hyvässä lintupaikassa. Tällaisella reissulla päädyin siis illansuussa huhtikuun 12. päivä vuonna 1975 Kinkankalliolle Paimionlahden länsirannalle. Alku oli komea. Saapuessamme paikalle sieltä teki juuri lähtöä nykyään Tarvasjoella asuva lintuharrastaja Jorma Kirjonen, joka kertoi, että lahdelle oli vähän aikaisemmin laskeutunut kuusi tundrahanhea. Sen aikaisilla huonoilla kiikareilla tundrahanhet kyllä erotti kalliolta asti, mutta varsinaisen elämyksen tarjosi se ainoa lintuharrastaja joka koko bussilastista omisti kaukoputken. Ei ollut kovin hääppöinen peli sekään, mutta hanhien valkoiset otsakilvet näkyivät kuitenkin komeasti. Tundrahanhi oli suurimmalle osalle porukasta tuttu entuudestaan, sillä Aurajoessa Martinsillan kupeessa oli talvella 73-74 talvehtinut yksi nuori yksilö. Tämä parvi oli kuitenkin ihan jotain muuta. Tundrahanhi on sittemmin yleistynyt ja hyvinä muuttopäivinä niitä voi nykyään nähdä Varsinais-Suomessakin tuhansia.

Paimionlahdella tuli seuraavina vuosina käytyä muuttoaikoina ahkerasti. Matka kotoa Littoisista oli mopolla tai polkupyörällä kohtuullinen ja lintuja näkyi yleensä mukavasti. Paimionlahdella tapasi myös useimmiten muita lintuharrastajia. Kaukoputkettomana menin yleensä Kinkan alapuolella olevaan metsäsaarekkeeseen lähelle lahden rantaa ja lähemmäs lintuja. Siellä tuli vietettyä monta hienoa kevät- ja syyspäivää.

Seuraavalla vuosikymmenellä käyntini Paimionlahdella harvenivat, mutta eivät ole koskaan loppuneet kokonaan. Viimeksi kävin niillä nurkilla pääsiäismaanantaina, kun turhautuneena Sauvon lumisten maisemien koluamiseen päätin pistäytyä Jaakopin kirkolla. Tänä keväänä lintuharrastajan kärsivällisyyttä on todella koeteltu. Muuttolintuja ei ole koskaan ollut huhtikuun alussa niin vähän kuin tänä vuonna. Komeaa ulkoilukeliä on pidellyt, mutta Keski-Eurooppaan asti ulottuva lumipeite ja yöpakkaset pitävät linnut poikkeuksellisen kaukana. Sai todella tehdä töitä jos halusi nähdä kiurun maaliskuussa. Tästä kaikesta vallitsi Jaakopin kirkon parkkipaikalle kerääntyneiden lintuharrastajien keskuudessa ehdoton yksimielisyys. Vajaan kolmen tunnin aikana Paimionjokisuun sivuutti yksi kiuru, kaksi pientä harmaa- ja merilokkiparvea ja pari merikotkaa. Joen takana Vartsalossa pyörähti paikallinen hiirihaukka ja aina silloin tällöin satunnainen uuttukyyhky lennähti pellolla. Jaakopin kirkolta avautuva peltomaisema oli enimmän aikaa käytännössä tyhjä linnuista.

Aika kului kuitenkin rattoisasti porukassa josta osa oli tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Samalla sai paranneltua keväisen lintuharrastajan parasta tuntomerkkiä: kasvojen omituisia rusketusrajoja, jotka ovat seurausta etelään tuijottamisen, pipon ja kiikarien yhteisvaikutuksesta. Meikäläisillä on jo aikaisin keväällä naamassa kunnon rusketus, mutta se ei koskaan ulotu otsan puolivälin yläpuolelle ja puuttuu silmien ympäriltä kokonaan.

Jari Kårlund